keskiviikko 18. marraskuuta 2015

Onko masennus totta?

Tarkoitukseni oli kirjoittaa blogiin aina silloin kun tiedän, että nyt meni pieleen. Kirjoittamiseen tuli kuitenkin heti alkuun viikon tauko. Ei siksi, että en olisi jaksanut kirjoittaa, vaan siksi, että viikko oli yllättävän okei. Olin välillä ahdistunut, surullinen, itkuinen, mietin ikäviä asioita ja koin oloni yksinäiseksi. Mutta en sellaisessa suuressa mittakaavassa. Onnistuin enimmäkseen antamaan tunteiden tulla ja sitten mennä. Sellaista täysin lohdutonta ja ylitsepääsemätöntä ahdistusta ja paniikkia sisältäneet päivät puuttuivat. Osittain kahden edellisen kirjoitukseni innoittamana mietin paljon asioita. Mietin mikä minua oikeestaan pelottaa ja ahdistaa ja miksi. Täytyykö sen antaa tehdä niin.

Viikkoon mahtui myös hyviä hetkiä. Sellaisia, joina nauroin. Hymyilin. Tai olin vain hiljaa tyytyväinen

Virtuaaliterapian ensimmäinen istunto on purrut. Nyt juuri oikeassakin "terapiassa" käyneenä (työterveyden kautta saadut muutama käynnit), on ehkä hyvä hetki pohtia seuraavaa asiaa:

Entä jos masennus on vain ajatus?

Luin jutun ja kommentit ja mietin pitkään. Onko minussa mitään mitä korjata?

Nyt jos joku muu masentunut joskus päätyy lukemaan tekstini, saan todennäköisesti kommenttia siitä, että jos olisin oikeasti sairastunut masennukseen, en pohtisi näitä asioita. Silloin kun sairastuin, en varmasti olisi pohtinutkaan. Tuolloin minulle sanottiin erään henkilön taholta, että myös omalla asenteella voisi vaikuttaa. Loukkaannuin valtavasti. Minähän olen sairas. Minä olen uhri. Minä en voi tälle yhtään sen enempää kuin syöpäpotilas voi omalle sairaudelleen.

En nytkään väitä, että masennus  ei olisi oikea olemassaoleva asia. Tiedän, että oma masentuneisuuteeni on ollut välillä suorastaan piinaavan todellista. Mutta lääkkeet, joita kokeilin useampiakin erilaisia, eivät muuttaneet tilannetta mihinkään. Jos sairaus on mielessä, niin miksei mielemme voisi itse sitä myös parantaa?

Edellä linkkaamani jutun lisäksi Katri Manninen totesi hyvin toisaalla sivuillaan:
"Suurin ongelmamme ei nimittäin ole se, että mielentilamme vaihtuvat ja saavat meidät välillä käyttäytymään kuin enkelit ja välillä kuin villipedot. Suurin ongelmamme on, ettemme ymmärrä oman mielemme toimintaa ja luulemme virheellisesti olevamme viallisia tai muuten vajavaisia."
Edellä mainittu tietysti pätee jokaiseen. Muillakin kuin mielenterveyshäiriöistä kärsivillä on varmasti välillä näitä ongelmia. Kukaan ei ole aina hyvällä tuulella. Jokaista masentaa joskus hetkellisesti. Jokaista ahdistaa joskus hetkellisesti. Mutta mikä sitten erottaa lopulta masennuksen normaaliin elämään kuuluvasta alakuloisuudesta? Mikä erottaa ahdistuneisuushäiriön normaaliin elämään kuuluvista ahdistuksen tunteista? Voidaanko mielenterveyden häiriöille edes määritellä millään tavallaa selvää sairauden ja terveyden rajaa - eikö kyse ole aina yksilön subjektiivisesta kokemuksesta?

Myös terveyskirjaston artikkeli mielenterveyden häiriöistä tarjoaa mielenkiintoisen näkökulman aiheeseen:
 "Monet ovat oikeutetustikin kritisoineet sairaus-sanan käyttöä mielenterveyden häiriöiden yhteydessä. Tämä johtuu siitä, että fyysiset ja psyykkiset sairaudet ovat luonteeltaan osin erilaisia. Fyysisissä sairauksissa vika on aina jonkun elimen toimintatavassa. Jos elimistöä verrataan tietokoneeseen, fyysisessä sairaudessa vika on yleensä tietokoneen rakenteessa eikä siihen asennetuissa ohjelmissa. Myös joissakin psykiatrisissa sairauksissa ongelma voi olla aivojen rakenteessa tai reaktiotavassa, kuten esimerkiksi joissain skitsofrenian muodoissa. Usein psykiatrisissa sairauksissa ongelman ydin ei kuitenkaan ole aivojen biologisessa rakenteessa, vaan erilaisissa muistikuvissa tai opituissa reaktiomalleissa. Tietokone-esimerkin mukaan vika on siis ohjelmistoissa, eikä välttämättä lainkaan tietokoneen rakenteessa."
Sairastuttuani en missään tapauksessa halunnut uskoa asian olevan näin. Koska halusin uskoa, että sairauteni on ihan sama kuin se syöpä, niin oli helppo turvautua myös siihen ajatukseen, että kliininen lääketiede minut parantaa. Oli myös helppo piiloutua sairauden taakse. Mutta nyt vuosien jälkeen on ehkä todettava, että ei se lääketiede ole minun pään sisäisestä elämästäni tehnyt yhtään helpompaa. Siksi ainakin tällä hetkellä tuntuu jopa enää ainoalta ratkaisulta uskoa siihen, että masennus on vain ajatus. Se on ajatus, joka on vuosia sitten tullut päähäni, mutta se on ajatus, jonka minä voin itse päättää saada sieltä pois. Toivottavasti.

tiistai 10. marraskuuta 2015

"Normipäivä"

Haluan heti alkuun kirjottaa ylös sen, millaisia ratoja mun ajatukset oudoimmillaan kulkee. Eilinen on siitä hyvä esimerkki. Eilinen meni pelottavan tuttua kaavaa. Taas lähti. Eikä sillä tavalla iloisesti kuin Elokuun biisissä.

Oli ihan normaali päivä. Oikeastaan ihan mukava. Kunnes tuli aika mennä nukkumaan. Olisi pitänyt tulla. Mutta ei, ei tullut minun aivoilleni. Minun aivoilleni tuli aika järjestää ongelma. Eihän se käy, että päivä olisi vain kiva ja helppo. Ei sellaisesta tehdä telkkariin draamasarjoja. Ja tv-sarjaa minun aivoni selvästi haluaisivat tähdittää. Sellasta oikein tulista draamaa.

Makasin sängyssä ja ei ollut mistään paha mieli. Puoliso oli suihkussa. Sellaisessa pitkässä. Itse en harrasta pitkiä suihkuja, koska mukamas ympäristövaikutukset. Oikeasti en vain erityisemmin edes pidä niistä. Ja koska minä en pidä niistä, niin eikai nyt sitten muutkaan. Että miksi se tahallaan viivyttelee siellä? Eikö se halua tulla tänne mun kanssa? Hylätäänkö mut nyt taas? Ei vittu, mut hylätään taas! Jopa suihku on mua mukavampi kun minä. Mitä mä olen tehnyt väärin?! Mitä mä nyt teen?!

Hullu ämmä? Jep. That's me. Tai en minä, se toinen. Se joka tulee ja tunkee sen normaalin minän tilalle. Sen ajatukset on tollasia. Se on ihan hullu. Se normaali minä ymmärtää, että maailma ei ole keskittynyt minun ympärille. Edes puolison maailman ei tarvitse olla. Puoliso saa olla suihkussa ihan niin kauan kuin haluaa, vaikka minä makaisin sängyssä yksin. Se ei tarkoita, että minä en ole tärkeä, tai minua hylättäisiin. Mutta tätä se toinen minä ei ymmärrä, se kokee hylätyksi tulemisen tunteita jos puoliso nukahtaa kun minulla on juttu kesken.

Olenko läheisriippuvainen? Toivon, että en. Meillä on molemmilla runsaasti omia harrastuksia, jotka vievät toisinaan erilleen pidemmiksikin ajoiksi. Yöt erillään eivät ole meillä erikoisuus. Se normaali minä pärjää tosi hyvin. Normaali minä rakastaa sitä, kun saa syödä suklaata suoraan levystä sohvalla, eikä kukaan huomauta putoavista murusista. Normaali minä rakastaa sitä, kun saa välillä olla vain itseään ja omia ajatuksiaan varten. Normaalilla minällä on kaikki hyvin, kunnes välillä se toinen tulee. Se muistuttaa, että entä jos minut hylätään? Entä jos tapahtuu jotain pahaa? Entä jos kuitenkin joku on vikana? Entä jos asioiden pitäsi olla paremmin? Entä jos... NO APUA MITÄ VAAN VOI TAPAHTUA?!

Lopulta eilen itkin hysteerisenä. Halusin vähän jopa satuttaa itseäni kun pelotti. En kuitenkaan satuta tai ole koskaan satuttanut, korkeintaan vähän repinyt hiuksia. Rääyin kuinka olen kamala ja huono ihminen, ihan totaalinen luuseri. Elämänsä epäonnistuja. Lopulta myös istuin parvekkeella palelemassa, kun halusin jollain tavalla rangaista itseäni, koska kaikessa hysteerisyydessäni tiesin, ettei tässä reaktiossani olemattomaan ollut mitään järkeä.

Rehellisesti: nyt jo hävettää kirjoittaa näitä asioita. Pelottaa, että joku löytää tämän blogin ja tulee sanomaan, että jumaliste se oot hirvee ämmä. Tai että oot just tollanen tyypillinen "white trash", jonka elämä on ollut liian helppoa ja ongelmatkin pitää keksiä. Vaikka oikeasti toki haluan, että joku löytää tämän, en muuten olisi tietenkään tehnyt blogista julkista.

Haluaisin kuitenkin uskoa, että olen edes lähtenyt matkalle oikeaan suuntaan. Toivon, että kun tunnistan omat ongelmani ja ajatukseni ja kirjoitan ne tänne mahdollisimman sensuroimattomina, joudun itsekin ne aidosti kohtaamaan. Olen aina kokenut kirjoittamisen itselleni luontevammaksi tavaksi itsensä ilmaisuun, kuin keskustelun. Siksi ehkä tämä tuntuu niin helpolta. Ajatus siitä, että voin kirjoitus kerrallaan puida kaikki vinoutuneet ajatukseni, tunteeni, tapani ja pelkoni tuntuu jollain tavalla helpottavalta. Tällä tavalla pakotan ehkä itseni ihan oikeasti ensimmäistä kertaa kunnolla miettimään niitä: miksi pelkään tätä, miksi ajattelen näin, miksi toimin näin. Pureutumaan näihin asioihin. Ottamaan asioista selvää. Olemaan utelias. Kaivautumaan syvälle omaan mieleeni. Olemaan oma terapeuttini.

Tuleekohan tästä mitään? Nähdä saa.

Kuka toi on?

Sitä on vaikeaa, ehkä jopa mahdotonta selittää sellaiselle, jolla on paketti kasassa. Miten mieli pahimmillaan menee solmuun. Kuinka välillä sitä katsoo itseään ulkopuolelta ja miettii: "Kuka toi on ja mikä vittu sitä vaivaa?"

Niin. Kuka toi on ja mikä sitä vaivaa? En tiedä. Olen tottunut tietämään. Olen tottunut olemaan fiksu, järjestelmällinen ja reilu tyyppi. Mutta sitten on se toinen tyyppi. Se, joka itkee "varmaan 100 kertaa normaalia enemmän". Se, jolla ei mene kuppi nurin, vaan koko astiakaappi lentää seinään. Se, joka on välillä ihan pihalla elämästä ja itsestään. Seuraan tämän tyypin touhuja vierestä, enkä käsitä miksi se ajattelee noin. Miksi se haluaa tulla mun kroppaan ja pilata mun kivan elämän?

Menin vähän rikki jo yli 10 vuotta sitten, enkä ole oikein saanut palasia liimattua vieläkään kasaan. Miksi? Olisi helppo syyttää lapsuutta varjostanutta isän alkoholismia. Olisi helppo syyttää vuosia jatkunutta koulukiusaamista. Olisi helppo syyttää päihderiippuvaista entistä puolisoa. Mutta olisiko minusta tullut tällainen ilman niitäkin? Tai tätyykö minun olla tällainen niistä huolimatta? Millainen minä oikeaastaan olen?

Alaikäisenä yritin lääkitä itseäni ja pahaa oloani väärillä valinnoilla. Väärien ihmisten seuralla. Väärien ihmisten huomiolla. Se ei parantanut. Se toi lisää selvitettäviä lukkoja päähän. Lisää asioita, joista ei uskalla 10 vuoden jälkeenkään puhua juuri kenellekään. Lisää häpeää. Lisää hulluutta.

Välillä jopa ihmettelen miten olen näistä lähtökohdista edes tässä.  Nykyisin kun menee ulkoisesti tosi hyvin. Koti on iso ja kaunis. Parisuhde on onnellinen. Mieskin on iso ja kaunis. Kissakin on. Sekin iso ja kaunis. Ammatti on arvostettu. Koulutus on korkea. Palkka on iso. Ja silti nykyisin on useammin paha kuin hyvä. Eikö se ole epäreilua? Että jollain hei menee oikeasti huonosti, millä vitun oikeudella minä muka olen muka masentunut.

Olenko edes masentunut? Olen saanut vuosia sitten diagnoosiksi keskivaikean masennuksen. Sain lääkkeet. Sain 6kk säännöllisen epäsäännöllisiä avautumiskäyntejä. Sain terveen paperit. Siirryin opiskelijaterveydenhuollon piiriin. Sain uudestaan lääkkeet. Sain syömishäiriödiagnoosin. Sain vähän enemmän avautumiskäyntejä. Lopetin lääkkeet. Valmistuin.

Nyt en ole enää hetkeen ollut opiskelijaterveydenhuollon piirissä. En asu enää siinä kunnassa, jossa mielenterveyspalveluja oli hyvin tarjolla. Työterveyshuollosta saa vain rajallisen määrän käyntejä, ei pitkäaikaisempia terapiapalveluja. Nykyinen kuntani myy enimmäkseen ei-oota: "Tossa 2kk päästä olis yks vapaa aika, tai sitten voisit mennä päivystykseen jonottelemaan". Lääkkeitä en enää halua: ne eivät tehneet minusta tervettä tai onnellista. Ne tekivät minusta tunteiltaan haalean varjon.

Rehellisesti sanoen en ole enää edes varma mikä minulla on. En ole ainakaan kovin tyypillinen  masentunut. Silloin kun ei ole "tilanne päällä", en koe itseäni masentuneeksi. Harmi vaan, että tilanne on nykyisin päällä lähes päivittäin. En tosin ole silloinkaan varma, olenko juuri masentunut. Olen vain pahimmillani sekaisin kuin seinäkello. Itkuinen, hysteerinen, peloissaan ja ihan hukassa. Onko minulla vain joku määrittelemätön "välillä se sekoaa" -oireyhtymä? Entä voisinko kuitenkin itse omalla päätökselläni alkaa pikkuhiljaa muuttamaan omia toiminta- ja ajattelumallejani?

Olen vuosia yrittänyt ulkoistaa vastuuta onnellisuudestani ja terveestä mielestäni yhteiskunnalle. On kuitenkin ehkä pakko vihdoin myöntää itselleen se vähän kurjempi fakta: yhteiskunta, puoliso, äiti, kissa tai kukaan muukaan ei voi  minua parantaa tai tehdä minusta onnellista. Vastuu siitä ei voi ensisijassa olla yhtään kenellään muulla kuin itselläni. Enkä oikeastaan jaksaisikaan enää vain seurata vieressä ja ihmetellä, että mitä mulle oikein tapahtuu. Haluan, että koen aidosti olevani taas omien ajatusteni ja tekojeni herra. Haluan vallan ja vastuun omasta elämästäni.

Koen kuitenkin tarvetta puhua asioista jollekin. Koska keskusteluapua on terveydenhuollosta vaikea saada, ainakaan tarpeeksi, ja läheisten käyttäminen jatkuvina terapeutteina ei tee erityisen hyvää ihmissuhteille, päätin tehdä itse oman terapeuttini. Vähän niinkun lapset, joilla on mielikuvitusystäviä. Tämä blogi olkoon minun terapeuttini. Minun mielikuvitusystäväni. Se, jolle kerron kaiken. Jaan kaikki ne ääneen sanomattomat ajatukset. Paljaana ja sellaisena kuin hulluimmillani olen.

"Minä lupaan ja vakuutan kunnian ja omantuntoni kautta, että minä lausumassani kerron kaiken totuuden tässä asiassa siitä mitään salaamatta tai siihen mitään lisäämättä taikka sitä muuttamatta."