tiistai 10. marraskuuta 2015

Kuka toi on?

Sitä on vaikeaa, ehkä jopa mahdotonta selittää sellaiselle, jolla on paketti kasassa. Miten mieli pahimmillaan menee solmuun. Kuinka välillä sitä katsoo itseään ulkopuolelta ja miettii: "Kuka toi on ja mikä vittu sitä vaivaa?"

Niin. Kuka toi on ja mikä sitä vaivaa? En tiedä. Olen tottunut tietämään. Olen tottunut olemaan fiksu, järjestelmällinen ja reilu tyyppi. Mutta sitten on se toinen tyyppi. Se, joka itkee "varmaan 100 kertaa normaalia enemmän". Se, jolla ei mene kuppi nurin, vaan koko astiakaappi lentää seinään. Se, joka on välillä ihan pihalla elämästä ja itsestään. Seuraan tämän tyypin touhuja vierestä, enkä käsitä miksi se ajattelee noin. Miksi se haluaa tulla mun kroppaan ja pilata mun kivan elämän?

Menin vähän rikki jo yli 10 vuotta sitten, enkä ole oikein saanut palasia liimattua vieläkään kasaan. Miksi? Olisi helppo syyttää lapsuutta varjostanutta isän alkoholismia. Olisi helppo syyttää vuosia jatkunutta koulukiusaamista. Olisi helppo syyttää päihderiippuvaista entistä puolisoa. Mutta olisiko minusta tullut tällainen ilman niitäkin? Tai tätyykö minun olla tällainen niistä huolimatta? Millainen minä oikeaastaan olen?

Alaikäisenä yritin lääkitä itseäni ja pahaa oloani väärillä valinnoilla. Väärien ihmisten seuralla. Väärien ihmisten huomiolla. Se ei parantanut. Se toi lisää selvitettäviä lukkoja päähän. Lisää asioita, joista ei uskalla 10 vuoden jälkeenkään puhua juuri kenellekään. Lisää häpeää. Lisää hulluutta.

Välillä jopa ihmettelen miten olen näistä lähtökohdista edes tässä.  Nykyisin kun menee ulkoisesti tosi hyvin. Koti on iso ja kaunis. Parisuhde on onnellinen. Mieskin on iso ja kaunis. Kissakin on. Sekin iso ja kaunis. Ammatti on arvostettu. Koulutus on korkea. Palkka on iso. Ja silti nykyisin on useammin paha kuin hyvä. Eikö se ole epäreilua? Että jollain hei menee oikeasti huonosti, millä vitun oikeudella minä muka olen muka masentunut.

Olenko edes masentunut? Olen saanut vuosia sitten diagnoosiksi keskivaikean masennuksen. Sain lääkkeet. Sain 6kk säännöllisen epäsäännöllisiä avautumiskäyntejä. Sain terveen paperit. Siirryin opiskelijaterveydenhuollon piiriin. Sain uudestaan lääkkeet. Sain syömishäiriödiagnoosin. Sain vähän enemmän avautumiskäyntejä. Lopetin lääkkeet. Valmistuin.

Nyt en ole enää hetkeen ollut opiskelijaterveydenhuollon piirissä. En asu enää siinä kunnassa, jossa mielenterveyspalveluja oli hyvin tarjolla. Työterveyshuollosta saa vain rajallisen määrän käyntejä, ei pitkäaikaisempia terapiapalveluja. Nykyinen kuntani myy enimmäkseen ei-oota: "Tossa 2kk päästä olis yks vapaa aika, tai sitten voisit mennä päivystykseen jonottelemaan". Lääkkeitä en enää halua: ne eivät tehneet minusta tervettä tai onnellista. Ne tekivät minusta tunteiltaan haalean varjon.

Rehellisesti sanoen en ole enää edes varma mikä minulla on. En ole ainakaan kovin tyypillinen  masentunut. Silloin kun ei ole "tilanne päällä", en koe itseäni masentuneeksi. Harmi vaan, että tilanne on nykyisin päällä lähes päivittäin. En tosin ole silloinkaan varma, olenko juuri masentunut. Olen vain pahimmillani sekaisin kuin seinäkello. Itkuinen, hysteerinen, peloissaan ja ihan hukassa. Onko minulla vain joku määrittelemätön "välillä se sekoaa" -oireyhtymä? Entä voisinko kuitenkin itse omalla päätökselläni alkaa pikkuhiljaa muuttamaan omia toiminta- ja ajattelumallejani?

Olen vuosia yrittänyt ulkoistaa vastuuta onnellisuudestani ja terveestä mielestäni yhteiskunnalle. On kuitenkin ehkä pakko vihdoin myöntää itselleen se vähän kurjempi fakta: yhteiskunta, puoliso, äiti, kissa tai kukaan muukaan ei voi  minua parantaa tai tehdä minusta onnellista. Vastuu siitä ei voi ensisijassa olla yhtään kenellään muulla kuin itselläni. Enkä oikeastaan jaksaisikaan enää vain seurata vieressä ja ihmetellä, että mitä mulle oikein tapahtuu. Haluan, että koen aidosti olevani taas omien ajatusteni ja tekojeni herra. Haluan vallan ja vastuun omasta elämästäni.

Koen kuitenkin tarvetta puhua asioista jollekin. Koska keskusteluapua on terveydenhuollosta vaikea saada, ainakaan tarpeeksi, ja läheisten käyttäminen jatkuvina terapeutteina ei tee erityisen hyvää ihmissuhteille, päätin tehdä itse oman terapeuttini. Vähän niinkun lapset, joilla on mielikuvitusystäviä. Tämä blogi olkoon minun terapeuttini. Minun mielikuvitusystäväni. Se, jolle kerron kaiken. Jaan kaikki ne ääneen sanomattomat ajatukset. Paljaana ja sellaisena kuin hulluimmillani olen.

"Minä lupaan ja vakuutan kunnian ja omantuntoni kautta, että minä lausumassani kerron kaiken totuuden tässä asiassa siitä mitään salaamatta tai siihen mitään lisäämättä taikka sitä muuttamatta."

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti