"Normipäivä"

Haluan heti alkuun kirjottaa ylös sen, millaisia ratoja mun ajatukset oudoimmillaan kulkee. Eilinen on siitä hyvä esimerkki. Eilinen meni pelottavan tuttua kaavaa. Taas lähti. Eikä sillä tavalla iloisesti kuin Elokuun biisissä.

Oli ihan normaali päivä. Oikeastaan ihan mukava. Kunnes tuli aika mennä nukkumaan. Olisi pitänyt tulla. Mutta ei, ei tullut minun aivoilleni. Minun aivoilleni tuli aika järjestää ongelma. Eihän se käy, että päivä olisi vain kiva ja helppo. Ei sellaisesta tehdä telkkariin draamasarjoja. Ja tv-sarjaa minun aivoni selvästi haluaisivat tähdittää. Sellasta oikein tulista draamaa.

Makasin sängyssä ja ei ollut mistään paha mieli. Puoliso oli suihkussa. Sellaisessa pitkässä. Itse en harrasta pitkiä suihkuja, koska mukamas ympäristövaikutukset. Oikeasti en vain erityisemmin edes pidä niistä. Ja koska minä en pidä niistä, niin eikai nyt sitten muutkaan. Että miksi se tahallaan viivyttelee siellä? Eikö se halua tulla tänne mun kanssa? Hylätäänkö mut nyt taas? Ei vittu, mut hylätään taas! Jopa suihku on mua mukavampi kun minä. Mitä mä olen tehnyt väärin?! Mitä mä nyt teen?!

Hullu ämmä? Jep. That's me. Tai en minä, se toinen. Se joka tulee ja tunkee sen normaalin minän tilalle. Sen ajatukset on tollasia. Se on ihan hullu. Se normaali minä ymmärtää, että maailma ei ole keskittynyt minun ympärille. Edes puolison maailman ei tarvitse olla. Puoliso saa olla suihkussa ihan niin kauan kuin haluaa, vaikka minä makaisin sängyssä yksin. Se ei tarkoita, että minä en ole tärkeä, tai minua hylättäisiin. Mutta tätä se toinen minä ei ymmärrä, se kokee hylätyksi tulemisen tunteita jos puoliso nukahtaa kun minulla on juttu kesken.

Olenko läheisriippuvainen? Toivon, että en. Meillä on molemmilla runsaasti omia harrastuksia, jotka vievät toisinaan erilleen pidemmiksikin ajoiksi. Yöt erillään eivät ole meillä erikoisuus. Se normaali minä pärjää tosi hyvin. Normaali minä rakastaa sitä, kun saa syödä suklaata suoraan levystä sohvalla, eikä kukaan huomauta putoavista murusista. Normaali minä rakastaa sitä, kun saa välillä olla vain itseään ja omia ajatuksiaan varten. Normaalilla minällä on kaikki hyvin, kunnes välillä se toinen tulee. Se muistuttaa, että entä jos minut hylätään? Entä jos tapahtuu jotain pahaa? Entä jos kuitenkin joku on vikana? Entä jos asioiden pitäsi olla paremmin? Entä jos... NO APUA MITÄ VAAN VOI TAPAHTUA?!

Lopulta eilen itkin hysteerisenä. Halusin vähän jopa satuttaa itseäni kun pelotti. En kuitenkaan satuta tai ole koskaan satuttanut, korkeintaan vähän repinyt hiuksia. Rääyin kuinka olen kamala ja huono ihminen, ihan totaalinen luuseri. Elämänsä epäonnistuja. Lopulta myös istuin parvekkeella palelemassa, kun halusin jollain tavalla rangaista itseäni, koska kaikessa hysteerisyydessäni tiesin, ettei tässä reaktiossani olemattomaan ollut mitään järkeä.

Rehellisesti: nyt jo hävettää kirjoittaa näitä asioita. Pelottaa, että joku löytää tämän blogin ja tulee sanomaan, että jumaliste se oot hirvee ämmä. Tai että oot just tollanen tyypillinen "white trash", jonka elämä on ollut liian helppoa ja ongelmatkin pitää keksiä. Vaikka oikeasti toki haluan, että joku löytää tämän, en muuten olisi tietenkään tehnyt blogista julkista.

Haluaisin kuitenkin uskoa, että olen edes lähtenyt matkalle oikeaan suuntaan. Toivon, että kun tunnistan omat ongelmani ja ajatukseni ja kirjoitan ne tänne mahdollisimman sensuroimattomina, joudun itsekin ne aidosti kohtaamaan. Olen aina kokenut kirjoittamisen itselleni luontevammaksi tavaksi itsensä ilmaisuun, kuin keskustelun. Siksi ehkä tämä tuntuu niin helpolta. Ajatus siitä, että voin kirjoitus kerrallaan puida kaikki vinoutuneet ajatukseni, tunteeni, tapani ja pelkoni tuntuu jollain tavalla helpottavalta. Tällä tavalla pakotan ehkä itseni ihan oikeasti ensimmäistä kertaa kunnolla miettimään niitä: miksi pelkään tätä, miksi ajattelen näin, miksi toimin näin. Pureutumaan näihin asioihin. Ottamaan asioista selvää. Olemaan utelias. Kaivautumaan syvälle omaan mieleeni. Olemaan oma terapeuttini.

Tuleekohan tästä mitään? Nähdä saa.