keskiviikko 18. marraskuuta 2015

Onko masennus totta?

Tarkoitukseni oli kirjoittaa blogiin aina silloin kun tiedän, että nyt meni pieleen. Kirjoittamiseen tuli kuitenkin heti alkuun viikon tauko. Ei siksi, että en olisi jaksanut kirjoittaa, vaan siksi, että viikko oli yllättävän okei. Olin välillä ahdistunut, surullinen, itkuinen, mietin ikäviä asioita ja koin oloni yksinäiseksi. Mutta en sellaisessa suuressa mittakaavassa. Onnistuin enimmäkseen antamaan tunteiden tulla ja sitten mennä. Sellaista täysin lohdutonta ja ylitsepääsemätöntä ahdistusta ja paniikkia sisältäneet päivät puuttuivat. Osittain kahden edellisen kirjoitukseni innoittamana mietin paljon asioita. Mietin mikä minua oikeestaan pelottaa ja ahdistaa ja miksi. Täytyykö sen antaa tehdä niin.

Viikkoon mahtui myös hyviä hetkiä. Sellaisia, joina nauroin. Hymyilin. Tai olin vain hiljaa tyytyväinen

Virtuaaliterapian ensimmäinen istunto on purrut. Nyt juuri oikeassakin "terapiassa" käyneenä (työterveyden kautta saadut muutama käynnit), on ehkä hyvä hetki pohtia seuraavaa asiaa:

Entä jos masennus on vain ajatus?

Luin jutun ja kommentit ja mietin pitkään. Onko minussa mitään mitä korjata?

Nyt jos joku muu masentunut joskus päätyy lukemaan tekstini, saan todennäköisesti kommenttia siitä, että jos olisin oikeasti sairastunut masennukseen, en pohtisi näitä asioita. Silloin kun sairastuin, en varmasti olisi pohtinutkaan. Tuolloin minulle sanottiin erään henkilön taholta, että myös omalla asenteella voisi vaikuttaa. Loukkaannuin valtavasti. Minähän olen sairas. Minä olen uhri. Minä en voi tälle yhtään sen enempää kuin syöpäpotilas voi omalle sairaudelleen.

En nytkään väitä, että masennus  ei olisi oikea olemassaoleva asia. Tiedän, että oma masentuneisuuteeni on ollut välillä suorastaan piinaavan todellista. Mutta lääkkeet, joita kokeilin useampiakin erilaisia, eivät muuttaneet tilannetta mihinkään. Jos sairaus on mielessä, niin miksei mielemme voisi itse sitä myös parantaa?

Edellä linkkaamani jutun lisäksi Katri Manninen totesi hyvin toisaalla sivuillaan:
"Suurin ongelmamme ei nimittäin ole se, että mielentilamme vaihtuvat ja saavat meidät välillä käyttäytymään kuin enkelit ja välillä kuin villipedot. Suurin ongelmamme on, ettemme ymmärrä oman mielemme toimintaa ja luulemme virheellisesti olevamme viallisia tai muuten vajavaisia."
Edellä mainittu tietysti pätee jokaiseen. Muillakin kuin mielenterveyshäiriöistä kärsivillä on varmasti välillä näitä ongelmia. Kukaan ei ole aina hyvällä tuulella. Jokaista masentaa joskus hetkellisesti. Jokaista ahdistaa joskus hetkellisesti. Mutta mikä sitten erottaa lopulta masennuksen normaaliin elämään kuuluvasta alakuloisuudesta? Mikä erottaa ahdistuneisuushäiriön normaaliin elämään kuuluvista ahdistuksen tunteista? Voidaanko mielenterveyden häiriöille edes määritellä millään tavallaa selvää sairauden ja terveyden rajaa - eikö kyse ole aina yksilön subjektiivisesta kokemuksesta?

Myös terveyskirjaston artikkeli mielenterveyden häiriöistä tarjoaa mielenkiintoisen näkökulman aiheeseen:
 "Monet ovat oikeutetustikin kritisoineet sairaus-sanan käyttöä mielenterveyden häiriöiden yhteydessä. Tämä johtuu siitä, että fyysiset ja psyykkiset sairaudet ovat luonteeltaan osin erilaisia. Fyysisissä sairauksissa vika on aina jonkun elimen toimintatavassa. Jos elimistöä verrataan tietokoneeseen, fyysisessä sairaudessa vika on yleensä tietokoneen rakenteessa eikä siihen asennetuissa ohjelmissa. Myös joissakin psykiatrisissa sairauksissa ongelma voi olla aivojen rakenteessa tai reaktiotavassa, kuten esimerkiksi joissain skitsofrenian muodoissa. Usein psykiatrisissa sairauksissa ongelman ydin ei kuitenkaan ole aivojen biologisessa rakenteessa, vaan erilaisissa muistikuvissa tai opituissa reaktiomalleissa. Tietokone-esimerkin mukaan vika on siis ohjelmistoissa, eikä välttämättä lainkaan tietokoneen rakenteessa."
Sairastuttuani en missään tapauksessa halunnut uskoa asian olevan näin. Koska halusin uskoa, että sairauteni on ihan sama kuin se syöpä, niin oli helppo turvautua myös siihen ajatukseen, että kliininen lääketiede minut parantaa. Oli myös helppo piiloutua sairauden taakse. Mutta nyt vuosien jälkeen on ehkä todettava, että ei se lääketiede ole minun pään sisäisestä elämästäni tehnyt yhtään helpompaa. Siksi ainakin tällä hetkellä tuntuu jopa enää ainoalta ratkaisulta uskoa siihen, että masennus on vain ajatus. Se on ajatus, joka on vuosia sitten tullut päähäni, mutta se on ajatus, jonka minä voin itse päättää saada sieltä pois. Toivottavasti.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti